Pelkästä ilosta

Se lauloi kauniisti. Talitiainen. Siinä kaupunkiin vievän kadun varressa ihan tavallisena arkiaamuna. En usko, että sitä kukaan oli käskenyt laulaa tai että se oli sen päivän velvollisuus, arjen ies. Ei vaan se lauloi, koska se on luotu laulamaan. Eikä se ehkä tiedä onko se kaunista vai ei. Tuskin se on sitä edes miettinyt. Se laulaa, koska se on talitiaisen tehtävä.

Ja mikä ihmeellisintä, tuo laulu, ihan tavallinen laulu, sai ohiajavan pyöräilijän sydämen sykähtämään ilosta. Pelkästä ilosta. Laulu oli niin kirkas, niin heleä ja niin täynnä kevättä.

Mitä varten minut on luotu? Mikä on minun tehtäväni? Tavallisena maanantaiaamuna, tutusti toistuvien arkirutiinien jatkumossa. Ehkä se on jotain, jota en ole tullut ajatelleeksi. Tuskin mitään tärkeää tai mainitsemisen arvoista. Ei siitä ehkä kirjoiteta juttuja tai saada palkintoja. Mutta ajattele –minulla voi olla tehtävä, johon juuri minut on luotu. Sinulla voi olla tehtävä, johon juuri sinut on luotu. Ja silloin se on jotain kaunista, joka saa toisen sydämen värähtämään ilosta. Pelkästä ilosta.

Memento mori

Ystäväni keittiön seinällä kaksi sanaa: memento mori. Muista kuolevaisuutesi. Sanat hätkähdyttävät. Eikö siinä pitäisi lukea jotain nostattavaa ja myönteistä, jotain tämän päivän ainutlaatuisuudesta tai yön jälkeen sarastavasta aamusta. Mutta että kuolevaisuudesta? Minun kuolevaisuudestani?

Ensin se ahdistaa ja sen haluaisi työntää sivuun. Rinnassa läikähtää jotain surumielistä. Luopumisen tuskaa. On pakko tunnustaa: jossain on raja, elämän ja kuoleman raja. Siitä yli on jokaisen vuorollaan kuljettava. Sen rajan läheisyydessä kaikki turha varisee. Aseemme kalisevat maahan. Taistelut on käyty.

Mitä muuta tiedämme varmasti elämästämme kuin sen rajallisuuden? Että niin kuin sillä on alku, sillä on myös loppu. Me kuvittelemme, että siihen väliin kuuluu lukemattomia asioita vaikkapa terveyttä, rakas ihminen, oma lapsi, työtä ja lomaa, koti… ja paljon, niin paljon  muuta. Mutta kuka meille tällaisen elämän on luvannut? Missä sanotaan, että minun elämäni sopimukseen kuuluu tämä kaikki?

On  kipeää luopua siitä minkä luuli omistavansa. On kipeää tajuta ettei saa sitä mitä niin paljon halusi. Kaikilla tarinoilla ei ole onnellista loppua. Ja silti: yhä sydän sykkii, aurinko nousee ja elämä jatkuu.

Joskus tuntuu, että elämän suuren salaisuuden ymmärtämiseen vaaditaan suuria muutoksia. Joku tekee täyskäännöksen ja haluaa muuttaa elämänsä aivan toiseksi. Mutta haluaisin uskoa elämän ainutkertaisuuden ja ihmeellisyyden ymmärtämiseen oman elämäni puitteissa. Aina ei tarvitse repäistä irti tai tehdä täyskäännöstä. Kesken tavallisuuden ja arkipäiväisyyden voin oppia näkemään ja ymmärtämään ettei mikään ole itsestään selvää. Ei aamupuuro, ei hätäinen suukko eteisessä, ei lapsen loputtomat kysymykset, ei käsi toisen kädessä…Mitään en omista ja kaikesta on kerran luovuttava. Memento mori. Muistan. Ja siksi kiitän tästä kaikesta. Juuri nyt.    

Tulitikkurasia

Kaikki alkoi tulitikkurasiasta. Poika nappasi sen pöydän kulmalta enkä jaksanut heti puuttua. Olisi pitänyt. Katselin lapsen touhua siinä lattialla, miten taitavasti ja keskittyneesti hän rasian avasi ja sitten sulki. Yhtäkkiä ilman ennakkovaroituksia tuli kiukku, jonka voimasta tikut sinkoutuivat pitkin  keittiön lattiaa.

 Kaunis pyyntö. Kaksijapuolivuotiaan kulmat tiukasti kurtussa, alahuuli päättäväisesti viivana, silmissä uhmaa: En! Varmistaakseen viestin perillemenon, hän heitti tikut uudelleen suurieleisesti vielä kauemmaksi. Pyyntöjeni kauneus katosi ja äänessäni oli tiukkaa päättäväisyyttä. Jotenkin tajusin, että tässä ollaan nyt tulitikkurasiaa tärkeimpien asioiden äärellä. Keittiömme oli muuttunut tahtojen taistelutantereeksi.

 Illan mukavat suunnitelmat vaihtuivat raastavaan itkuun ja raivoon. Epätoivoon. ”Ota syliin, en halua syliin, äiti istu, äiti kävele, tule tänne, älä mene sinne…” Pelkäsin jo, että sekoaako tämä lapsi. Kuinka kauan hän jaksaa itkeä ja raivota? Uudelleen ja uudelleen palattiin tulitikkuihin, jotka edelleen lojusivat keittiön lattialla. Lopulta istuin kiikkutuoliin itsekin itkun partaalla. Lapsi raivosi sylissäni. ”Kuule, nyt rukoillaan. Jeesus, ota tämä kiukku pois.”

 Se rukous oli tosi. Riisuttu ja yksinkertainen. Kohta tunsin lapsen rauhoittuvan hengityksen rintaani vasten ja lämpimän ja kostean posken. Tuli hiljaista. Kuulin etäältä radiosta tutun joululaulun sävelet. Joulutähti loisti ikkunassa. Hetki oli melkein pyhä. Kiikkutuoli narisi ja ajattelin, että tämä on päivän onnellisin hetki.

 Minun uskoni –tai oikeammin uskoni kohde on juuri tätä. Hän ei ole etäistä, abstraktia tai vaikeasti ymmärrettävää. Hän on tässä. Hän haluaa olla osa sotkuista arkeani, tulla avuksi riitoihin ja epätoivon hetkiin. Ja hän kestää sen kaiken pelästymättä.

 Poika kerää innoissaan tulitikkuja keittiön lattialta: yksi, kaksi, viisi, satatoista… Silmissä tuhat kirkasta tähteä ja kasvoilla hymy, jolla voisi valloittaa maailman. Äidin poskella kyynel silkasta kiitollisuudesta.

Helmi

Puistot on jännittäviä paikkoja. Enkä nyt tarkoita liukumäkiä, kiipeilypuita, lentokoneita tai kiikkuja. Enkä putoamisia, horjahtamisia tai kiukkukohtauksia. Puistot ovat jännittäviä paikkoja, sillä niissä eletään aivan omaa elämää. Siellä tervehditään iloisesti uusia tulijoita, jutellaan kuin vanhat tutut ja vaihdetaan arjen kuulumisia. Harva kantaa omaa nimeään, on vain ”Aatun äiti” tai ”Kertun isä”. Se on aika hilpeää. Lasten mutkattomuus tarttuu vaivihkaa väsyneisiin vanhempiin ja aamun ankeus muuttuu hiipien kuplivaksi iloksi. Että meillä sentään on nämä lapset ja tämä aamu.

Lapset juoksevat liukumäen portaita ylös pipo vinossa, vähän kömpelösti talvivarusteisiin tottumattomina. Poskella punaa ja vähän räkääkin. Tai toiset juoksevat ja toiset tykkäävät mieluummin seurata, tuumata ja tarkkailla. Ja pian äiti, mummo tai isä selittämään: ”Tästä on ny tullu tämmöönen, pienempänä se oli niin vilkas… Menehä ny mukaan, mene, mene. Hö. Istu sitte siinä.” Ja pieni istuu ja hämmästelee miksi se nyt noin komentelee. Kun tässä on juuri näin kiva ja hyvä olla.

Joku keksii puhaltaa saippuakuplia. Pian on innokkaita lapsia tädin ympärillä ja yhdessä otetaan kuplia kiinni. Pieni tyttö katsoo ja ihmettelee. Ei saa sanottua mitään, katsoo vain. Hymyilee vähän. ”Tää nuorempi on tällaanen ujo. Vanhempi on rohkea ja reipas, mutta miten tästä pienemmästä on tulluki näin tällaanen. Voi sua kultaa, sanoisit ny jotain.”

Ahdistaa. Joko näin pienien on oltava sosiaalisia, ulospäinsuuntautuneita, avoimia, rohkeita, myönteisiä, aloitekykyisiä… Onko tämä se ihmisen malli, jota yhteiskunta huutaa? Miksei saa olla sellainen kuin on? Miksei saa tarkkailla jos tykkää siitä enemmän kuin yhdessä meuhkaamisesta? Miksei saa olla hiljaa jos haluaa miettiä ensin? Miten me, monella tavalla haavoitetut ja keskeneräiset aikuiset pystyisimme kertomaan näille pienille: olet helmi, olet aarre, olet ihme! Ei ole toista sinun kaltaistasi. Ole ilolla sitä mitä olet! Olet kauneinta mitä maa päällään kantaa.

Mitä jos puistoelämään lisättäisiin vielä se ettei arvostella vaan kehutaan, ei lannisteta vaan rohkaistaan, ei ohjailla vaan annetaan tilaa. Tiedä vaikka se kantaisi puistoelämää pidemmälle.

Syksyn hehkua

Syksyn väriloiste ja huikea kauneus puhuttelevat aina. Vaikka puut kohta menettävät keltaisen hohteensa ja niistä tulee ankeita, alastomia ja paljaita, joita tuuli saa mielinmäärin riepotella, ne eivät vielä alistu. Nyt on kauneuden aika. Nyt on hehkun aika. ”Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla, aika on istuttaa ja aika repiä maasta…” Saarn. 3:1-2

Perintöä jakamassa

Istumme metsässä lähekkäin. Molemmilla oma kanto ja omat puolukat käden ulottuvilla. Auringon säteet heijastuvat taivaallisen kauniisti ruskankeltaisista heinistä. Tässä se on. Tämä hetki, tämä onni.

–Eikö elämä olekin ihanaa?

–On, ihanaa.

Jatkamme puolukoiden maistelua. Ihan hiljaa ja ihan lähekkäin.

Yhtäkkiä jostain kaukaa tuttu läikähdys. Istumme saunan jälkeen terassilla, minä karheaan pyyhkeeseen kietoutuneena, isä saunatakissaan. Linnut laulaa, on jo vähän hämärää ja ihanan kirpeää. Tässä se on. Tämä hetki, tämä onni.

–Eikö elämä olekin ihanaa?

–On, ihanaa.

Samassa tajuan hätkähdyttävän selvästi: näin minä jaan perintöä eteenpäin. Niin kuin isä opetti minua elämään hetkessä, olemaan kiitollinen ja nauttimaan arjen pienistä asioista, yritän minäkin vaikkakin haparoiden opettaa sitä pojalleni.

Voi miten tarpeen olisi pysähtyä miettimään, mitä kaikkea kannamme mukanamme. Mitä hyvää ja arvokasta olen saanut ja miten jaan sitä eteenpäin. Mitä ovat ne helmet, jotka haluan laskea pienelle kädelle ja pyytää kantamaan niitä kuin kalleimpiaan. Ne helmet, jotka tuovat kauneutta ja iloa elämään. Entä uskallanko kohdata ne oman elämäni varjot, joiden en toivo seuraavan lastani. Sillä myös niitä olemme perintönä saaneet.

Perintöä on myös ihmisen keskeneräisyys, jonka riipaisevasti vanhempana joutuu kokemaan. Siltikin mietin… Mitä haluaisin minusta muistettavan?

Kohtaamisia

Syksy on uusien ihmisten aikaa. Heitä on puistoissa, kursseilla, naapurustossa, tapahtumissa, seurakunnassa, kutsuilla, kuntosalilla… He ovat jännittäviä, virkistäviä, kutkuttavia, joskus myös uuvuttavia. Usein on hauska vain höpötellä lasten talvihaalarien ostosta, sieniretkistä tai lihasten kireydestä, mutta joskus saa kokea erikoisia hetkiä. Niihin ei tarvita täytteeksi monia sanoja eikä erityisiä puitteita, mutta jotain on liikahtanut sisälläni. Olen k o h d a n n u t toisen ihmisen.

 

Kun oikeasti tulen kohdatuksi kannan tuota lämpöä sisälläni pitkään.  Mitä se kohtaaminen on? Pysähtymistä, keskittymistä, joskus koskettamista, välittämistä. Minä olen tässä. Sinä olet tärkeä. Toisilla on tuo taito ikään kuin olemassa ja me muut joudumme sitä opettelemaan. Se vaatii vähän rohkeutta ja epävarmuuden sietokykyä. Myös sitä, että tuo toinen onkin tärkeämpi kuin minä itse. Eikä se valikoi vaan voi tehdä sen kelle tahansa, laskelmoimatta.

 

Hirvittävän vaikeaa. Kun tapaan uuden ihmisen, yllätän itseni miettimästä onko hän minun tyyppiäni? Onko hän tarpeeksi kiinnostava, mukavannäköinen, hauska? Pian kiirehdin jo seuraavan luo. Minun on vaikea keskittyä, kun mielessä pyörivät omat tuiki tärkeät asiat (mitä tänään syödään? Pitäisikö ostaa uusi talvitakki? Jaksaisiko lähteä illalla lenkille vai kahvakuulaan?) Yritän välittää, mutta kun omaa mieltä askarruttavat asiat ovat sentään tähdellisempiä kuin toisen nuha tai öiset kitinät. Ja mitä siitä sitä paitsi seuraisi jos koskettaisin toisen väsyneen olkapäätä tai katsoisinkin silmiin: jaksatko?

 

Toisen kohtaaminen on niin vaikeaa, koska on kohdattava ensin itsensä. Katsottava päin omaa raadollisuutta, itsekkyyttä ja laskelmoivaa luontoa. Maisema ei ole kaunis, ei. Mutta tiedätkö mikä on ihmeellistä? Tuohon karuun maisemaan yltää kirkasta loistetta, häikäisevän kaunista valoa, joka ei tule siitä itsestä vaan jostain ulkopuolelta, toisesta maailmasta. Se on Jumalan hyvyyttä ja armollisuutta. Se valo paljastaa, mutta myös parantaa. Siinä valossa olen kaunis, arvokas ja rakas vaikka loppuun asti keskeneräinen.

 

”Jumala, joka sanoi: ”Tulkoon pimeyteen valo”, valaisi itse meidän sydämemme. Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan, ja se levittää valoaan.” 2. Kor. 4:6