Syksy on uusien ihmisten aikaa. Heitä on puistoissa, kursseilla, naapurustossa, tapahtumissa, seurakunnassa, kutsuilla, kuntosalilla… He ovat jännittäviä, virkistäviä, kutkuttavia, joskus myös uuvuttavia. Usein on hauska vain höpötellä lasten talvihaalarien ostosta, sieniretkistä tai lihasten kireydestä, mutta joskus saa kokea erikoisia hetkiä. Niihin ei tarvita täytteeksi monia sanoja eikä erityisiä puitteita, mutta jotain on liikahtanut sisälläni. Olen k o h d a n n u t toisen ihmisen.
Kun oikeasti tulen kohdatuksi kannan tuota lämpöä sisälläni pitkään. Mitä se kohtaaminen on? Pysähtymistä, keskittymistä, joskus koskettamista, välittämistä. Minä olen tässä. Sinä olet tärkeä. Toisilla on tuo taito ikään kuin olemassa ja me muut joudumme sitä opettelemaan. Se vaatii vähän rohkeutta ja epävarmuuden sietokykyä. Myös sitä, että tuo toinen onkin tärkeämpi kuin minä itse. Eikä se valikoi vaan voi tehdä sen kelle tahansa, laskelmoimatta.
Hirvittävän vaikeaa. Kun tapaan uuden ihmisen, yllätän itseni miettimästä onko hän minun tyyppiäni? Onko hän tarpeeksi kiinnostava, mukavannäköinen, hauska? Pian kiirehdin jo seuraavan luo. Minun on vaikea keskittyä, kun mielessä pyörivät omat tuiki tärkeät asiat (mitä tänään syödään? Pitäisikö ostaa uusi talvitakki? Jaksaisiko lähteä illalla lenkille vai kahvakuulaan?) Yritän välittää, mutta kun omaa mieltä askarruttavat asiat ovat sentään tähdellisempiä kuin toisen nuha tai öiset kitinät. Ja mitä siitä sitä paitsi seuraisi jos koskettaisin toisen väsyneen olkapäätä tai katsoisinkin silmiin: jaksatko?
Toisen kohtaaminen on niin vaikeaa, koska on kohdattava ensin itsensä. Katsottava päin omaa raadollisuutta, itsekkyyttä ja laskelmoivaa luontoa. Maisema ei ole kaunis, ei. Mutta tiedätkö mikä on ihmeellistä? Tuohon karuun maisemaan yltää kirkasta loistetta, häikäisevän kaunista valoa, joka ei tule siitä itsestä vaan jostain ulkopuolelta, toisesta maailmasta. Se on Jumalan hyvyyttä ja armollisuutta. Se valo paljastaa, mutta myös parantaa. Siinä valossa olen kaunis, arvokas ja rakas vaikka loppuun asti keskeneräinen.
”Jumala, joka sanoi: ”Tulkoon pimeyteen valo”, valaisi itse meidän sydämemme. Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan, ja se levittää valoaan.” 2. Kor. 4:6
Tässä onni 